Nää kuvathan ei varsinaisesti ole mun kodista, vaan niihin maisemiin saa muutaman tunnin ajella Kemistä. Kuitenkin äidin puolen suku on lapista, joten lapsuuden lomat on tullut vietettyä milloin missäkin päin pohjoista Suomea. Kielikurssilla mä valitsinkin kolmesta vastausvaihtoehdosta Koti ei ole paikka, vaan tunne. Koti ei mulle oo yksikään talo, jossa oon asunut vaan ennemminkin uimahalli, jossa oon viettänyt vähintäänkin 50% mun elämästä, leikkikenttä, jossa leikittiin pikkulapsena tai vaikkapa kaverin sohva, jossa on joskus vietetty enemmän aikaa kuin omalla. Kun mä mietin kotia, niin sen talon sijasta mulla tulee mieleen juurikin nämä lapin maisemat, joissa on perheen kanssa vietetty laatuaikaa. Koti mulle on siis hyviä muistoja ja tärkeitä ihmisiä, ei mikään yksi paikka.
Seuraavaksi me otettiin aiheeksi koti-ikävä ja kaukokaipuu ja käytiin läpi kumpi kelläkin on vahvempana tunteena ja miksi. Osa kurssilaisista oli aikalailla 50-50, mut suurin osa kääntyi kaukokaipuun puolelle, samoin minä. Ainut aitoa koti-ikävää poteva kurssilainen oli 17-vuotias syyrialainen poika, joka tosiaan ei tiedä, milloin tulee seuraavan kerran takaisin kotiin pääsemään siellä vallitsevien olosuhteiden takia. Mun perustelu sen sijaan oli päinvastainen: Mä oon siinä mielessä onnellisessa asemassa et mulla on aina mahdollisuus palata kotiin, mut mulla on muualla maailmassa niin paljon nähtävää. En nää et mun kaukokaipuu ois loppumassa ennen kun oon nähnyt kaiken, ja sitä tuskin tulee ihan hetkeen - tuskin ikinä - tapahtumaan. Sen sijaan vahvaa koti-ikävää mä en juurikaan oo potenut, oikeastaan ikinä. Toki on asioita ja ihmisiä joita kaipaan, mut en oo ollut muutamaa heikkoia hetkeä lukuunottamatta niinsanotusti ihan romuna kertaakaan sen takia et oon kaukana kotoa, enkä oo myöskään tiputellut yhtäkään kyyneltä täällä Saksan puolella.
Mun kotiinpaluu tapahtuu alle kahden kuukauden päästä, ja täytyy sanoa et mulla on siitä aika sekavat fiilikset tällä hetkellä. Tähän au pair hommaan alan olla pikkuhiljaa aika kypsä ja oon iloinen et pääsen taas elämään oikeata ja normaalia elämää. Toisaalta mulla tulee myös kamala ikävä näitä pieniä täällä, sitä että pääsen tästä helpolla ja halvalla oikeastaan mihin päin Eurooppaa tahansa ja ennen kaikkea kaikkia kavereita. Täältä pois lähteminen kun on ihan eri juttu kun kotoa: kuten sanoin, kotiin pääsee aina eikä siellä juuri mikään muutu, mut sen sijaan suurin osa mun kavereista lähtee täältä myös omiin kotikaupunkeihin ja -maihin ja siten hajaantuu ympäri maailmaa. Äitiä lainatakseni "Elämän upeimmat asiat ovat usein ainutkertaisia", niin on myös tää au pair aika ja se, että ollaan kaikki täällä vielä hetken. Pitäis nyt vaan koittaa täysillä nauttia näistä viimeisistä kuukausista. Ja hei, ompahan sitten ainakin majapaikkoja tiedossa kun lähtee taas seuraavan kerran reissailemaan!
