Kun mikään ei riitä

Pyydät nätisti, korotat ääntä, jätät huomiotta, uhkailet lahjot ja kiristät... Käytät kaikki keinosi, mut lapset ei silti tottele. Teet kaikki mitä käsketään ja vähän enemmänkin, mut silti aina jotain on jäänyt tekemättä, tehty väärin tai löytyy jotain lisää tehtävää. Joka päivä yrität kaikkesi ja teet parhaasi että kaikki menisi kuten pitää, mut silti lähes joka päivä tunnet epäonnistuneesi. Miten mä enää voin olla parempi, jos teen jo kaikkeni? Pitääkö vaan yrittää vielä kovempaa, vai vaan relata vähän ja olla välittämättä? Voiko kaikki aina olla vaan mun syytä?

Tällaiset fiilikset mulla tällä hetkellä babysittingin jälkeen yhdeltä yöllä. Oon ehkä about maailman vähiten stressaava ja vaikeimmin hermostuva ihminen, mut lähiaikoina on tuntunut siltä et stressikäyrät nousee ihan uusiin leveleihin päivittäin ja kymmeneenkin joutuu laskemaan pikkuisen turhan usein. Oon ennen osannut suhtautua hyvin elämän isoihinkin vastoinkäymisiin, jopa kriiseihin, mut nyt pienetkin vastoinköymiset saa mut tuntemaan itseni riittämättömäksi. Ekaa kertaa mulla kävi mielessä, et pakkaan laukut ja lähden heti ensimmäisellä maitojunalla kotiin. Enhän mä sitä tee - tän takiahan mä täällä oon, että pääsen pois omalta mukavuusalueelta. Mut täytyy sanoa että kyllä tuntuu raskaalta, varsinkin kun mun viikonloppu jää ihan olemattomaksi tällä viikolla. Toivotaan että hyvät yöunet tekevät tehtävänsä, kunhan noi hostit alkais pikkuhiljaa valumaan kotia kohti että pääsisin niille hyvin ansaituille yöunille.

Tää postauskaan ei miellytä mua kuvitukseltaan ollenkaan, mut en jaksa alkaa nyt siitäkin stressaamaan ja etsimään parempia kuvia. Kunhan tulin nyt vähän purkamaan tunteita, aamulla on varmasti jo parempi mieli!