Ikävä

Mun laskujen mukaan oon ollut täällä nyt 6 viikkoa. Alkuhuuma alkaa olla ohi ja arki täällä alkaa tuntua jo arjelta. Hommat alkaa hoitua jo rutiinilla, joka on tosi kiva kun ei tarvi jatkuvasti kysellä jokaisesta pikkuasiasta. Kaupunki tuntuu kodilta, kuten alusta asti on tuntunutkin. Kuitenkin nyt kun kaikki ei oo enää niin uutta ja siistiä niin mulla on ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut tulla vähän koti-ikävä. Tällä en tarkoita sitä, että joka ilta itkisin silmät päästäni ja oisin jo varaamassa paluulippua Suomeen, vaan että mulla on pieniä asioita ja hetkiä jota kaipaan. Ai mitäkö?

Mulla on ikävä lyhyitä välimatkoja. Suomessa mulla saattoi puhelimeen kilahtaa viesti "haluuko joku tehdä jotain", ja viiden minuutin päästä siitä saatoin olla jo menossa. Täällä etäisyydet on ainakin ajallisesti vähän pidempiä ja vaikka ihan keskustassa asunkin niin kaikki ei asu ja kavereiden näkeminen vaatii tarkempaa suunnittelua ja tommonen ainakin mulle tosi mieluisa extempore meneminen on hankalampaa. Ei Kemi oikeasti oo niin paha.

Mulla on ikävä sitä, että illalla pystyin lösähtämään sohvalle äidin viereen juoruamaan ja katsomaan telkkarista milloin mitäkin hömppäsarjaa.

Mulla on ikävä Suomen telkkaria. Siellä on nyt alkanut niin paljon kaikkia hömppäohjelmia, eikä ne toimi ulkomaila netissä. Onko hottiksen dani oikeesti niin idiootti? Osaako ne "silikonibimbot" tänä vuonna pelastaa henkiä Martinan opastuksella? Millaisia pareja on ensitreffit alttarilla -ohjelmassa? Kuinka monta salkkarivauvaa kasvoi aikuiseksi viimeisimmän kesän aikana? I need to know!

Mulla on ikävä fazerin sinistä ja muita fazerin karkkeja. Puhuttiin tossa just suomityttöjen kans et se on niin erilaista kaikkeen muuhu verrattuna, sen laadun vaan maistaa. Toisin ku saksalaisissa. Onneks Inkeri kävi viimeviikonloppuna Suomessa, ehkä hänellä on jotain pientä mullekkin mukana :>

Mulla on ikävä mun arkea. Sitä, että mulla oli kokoajan jotain tekemistä myös koulun tai töiden jälkeen. Maanantaisin tankotanssi, tiistaisin kuivareenien valmennus, uintivalmennus monta kertaa viikossa, itsenäinen akro/tankotreeni milloin huvitti ja jumpilla käyminen silloin kun aikaa riitti. Nyt mulla ei oo kielikurssin lisäksi mitään säännöllistä, teen vaan mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Pidemmän päälle alkaa mielikuvitus loppumaan.

Mulla on ikävä mun huonetta. Sitä, että jokainen huonekalu ja pikku yksityiskohta on mun valitsema ja sen sijainti on tarkkaan mietitty (ei lasketa tähän niitä vatteita ympäri huonetta). Tätä luksusta mulla ei oo täällä eikä enää suomeen palattuanikaan, äiti nimittäin meni ja osti talon, jossa ei enää oo mulle omaa huonetta. Pitää siis muuttaa omaan kämppään ennen kuin pääsee taas nauttimaan kokonaan omasta tilasta. Tosin olivat kuulemma kaverinsa kanssa juorunneet ja olleet sitä mieltä että en enää Suomeen lopullisesti edes palaa. Eihän sitä koskaan tiedä.

Mulla on ikävä sitä kainaloa joka joskus oli vaan mun.

Mulla on ikävä lyhyitä hiuksia. Tää ei kyllä liity Suomeen mitenkään, mut silti. Mikä siinä on, että just kun ne alkaa olla taas halutun pituiset vuoden kasvattamisen jälkeen, tekee taas mieli leikata. Lyhyet ois vaan niin helpot...

Mulla on ikävä läheisen kuntosalin ryhmäliikuntatunteja sekä tankotanssia. Täällä ne on niin kalliita, et täytyy au pairin budjetilla opetella treenailemaan itsekseen. Oon tosin saanut kuin saanutkin kehiteltyä itelleni jonkun näköisen rutiinin läheisessä puistossa lenkkeilystä / jumppailusta / venyttelystä. Tangollekkin näillän näkymin pääsee seuraavan kerran vasta joulun aikoihin Suomen puolella. Onneksi viereiseltä leikkikentältä löytyy yksi hätävara.

Mulla on ikävä mun perhettä. Meidän kuivia insideläppiä ja keskinäistä pottuilua. Sitä että saan tingata ja raivota niille niin paljon kuin sielu sietää, ilman pelkoa siitä että ne katoaa mun elämästä. Ei sillä että sitä tekisin, oon aina ollut rauhallinen tapaus.

Mulla on ikävä mun kavereita Suomessa. Sitä, että ne tuntee mut läpikotaisin, menneisyyden nykyisyyden ja jopa tulevaisuuden eikä ylläty tai järkyty mistään mitä sanon, teen, tai jätän sanomatta tai tekemättä. Sitä, et ne tietää pelkästä katseesta mitä ajattelen. Sitä, et voidaan istua tuntikausia hiljaa eikä se oo ollenkaan outoa tai kiusallista. Mitäpä tähän muuta sanomaan.

Eilen onneks Saija tuli Frankfurtiin ja saman tien mun kaikki pienet koti-ikävän rippeet katosi! Tällä hetkellä istutaan bussissa matkalla Münchenin Oktoberfesteille. Huippu viikonloppu siis tulossa!