Pitää mennä kauas että näkee lähelle

Kemi on aina ollu se paikka, mistä on pitänyt päästä pois ihan mihin vaan, niin usein kun vaan mahdollista. On ollut niitäkin kertoja, kun oon tullut kotiin viikon reissusta ja lähtenyt uudelle jo seuraavana päivänä. Viimeviikolla kuitenkin varasin lennot Suomeen jouluksi, ja vitsi että mä oon innoissani! Valehtelematta ootan tätä "reissua" enemmän ku yhtäkään ulkomaanmatkaa ikinä, ja vaikka lähtöön on vielä 62 päivää aikaa, niin oon jo tehnyt bucket listiä joka tosin muistuttaa enemmänkin ruokalistaa kaikista asioista mitä haluan kotona tehdä.



Mun bucket list sisältää mm. näitä juttuja: käy kampaajalla, uimahallissa, saunassa, tangolla ja dimmussa, aja autoa, vietä aikaa kavereiden ja perheen kanssa, sekä pidä synttäri/tupari/pikkujoulu/läksiäisbileet parhaille kamuille. Näiden lisäks mulla on pitkä lista ruuista joita haluan syödä ja hamstrata mukaan ja tähän listalle mahtuu esimerkiksi fazerin sinistä, punnarin lakuja ja ruisleipää, niitä mulla on eniten ollut ikävä! Saa nähdä jääkö jouluruuille masuun tilaa ollenkaan :D



Ennen lähtöä äiti sanoi mulle suurinpiirtein näin: "Se on hyvä että pääset näkemään maailmaa, että susta ei tuu sellainen katkeroitunut peruskemiläinen joka vihaa Kemiä ja valittaa joka asiasta". Niinhän se on et Kemiä vihaa kaikista eniten ne, ketkä sieltä ei oo ikinä mihinkään päässyt. Matkailu avartaa ja pitää näköjään ainakin mun piti oikeesti lähteä Saksaan asti et huomaa et ei Kemi oo niin paha. Okei,  Kemi ei ehkä oo se kaunein kaupunki eikä siellä ehkä oo niin paljoa tekemistä ja mahdollisuuksia, mut siellä on lähes kaikki mulle tärkeät ihmiset ja yhtälailla mulla täälläkin on tylsiä hetkiä silloin tällöin vaikka täällä varmasti voi tehdä ihan mitä tahansa.



Arki on arkea joka paikassa, kaukana kotoa tosin vielä pikkuisen enemmän vuoristorataa. Täällä nimittäin tuntuu, et ei oo mitään "normaalia", vaan pienetkin vastoinkäymiset tuntuu täällä miljoona kertaa isommilta, samoin pienet onnen hetket. Monet jutut mille Suomessa oisin vaan viitannut kintasta, saa täällä mut melkein itkemään. Samoin mieliala saattaa muttua äärimmäisestä v*tutuksesta onnellisuuteen vaan yhdestä "kiitos" sanasta tai vaikkapa kivoista terkuista Suomesta. Ei mitään hajua mistä se johtuu, mut siltä musta tuntuu ja samaa oon kuullut myös muilta au paireilta.



Vaikka tää Saksa ei ehkä se kaikista kaukaisin maaimankolkka ole, niin sillä etäisyydellä ei oo mitään merkitystä. Enemmän vaikuttaa se, kuinka erilaista elämä on siitä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Niin se vaan on et se yliklisee "pitää mennä kauas että näkee lähelle" shaiba on ihan täyttä totta. Mut kaikesta huolimatta oon myös tosi onnellinen, et tuun tosiaan vaan käymään Kemissä ja pääsen tänne Saksaan vielä takaisin!


Kiitti Merille tän postauksen kuvituksesta!