Tammikuu

Moikka! Mulla ei oo tullut otettua kuvia kameran kanssa juuri ollenkaan tän vuoden puolella eikä puhelimeenkaan oo selfieitä kummempia kuvia kertynyt, joten siksi musta ei oo kuulunut vähään aikaan täällä blogin puolella. Ilman järkevää kuvitusta kun kunnys tulla postailemaan on vaan niin paljon korkeampi! En oo myöskään tehnyt mitään erikoisempaa, joten eipä mulla kamalasti asiaakaan oo ollut. Joka tapauksessa tulin nyt kirjoittelemaan vähän miten mulla menee!





Uuttavuotta mä tulin juhlimaan tänne Frankfurtin puolelle, ja sitä vietettiin parin suomitytön ja muutaman saksalaisen pariskunnan kanssa racleten merkeissä. Oon ollut tammikuun ajan jotenkin superväsynyt, joten ison osan vapaa-ajasta oon nukkunut tai katsellut netflixiä. Oon alkanut taas treenailemaan uintia itsekseni vähintään kerran viikossa, ja vitsi se tuntuu niin paljon enemmän omalta jutulta lenkkeilyyn verrattuna! Sitä siis aion jatkaa edelleen. Mulla on ollut myös tipaton ja sokeriton tammikuu, joten mässäämisen ja bilettämisen tilalle on keksitty muita aktiviteetteja: luistelua, leffailtaa, keilausta, shoppailua, uuden terveellisen pikaruokapaikan testausta, kokkaamista ja ihan vaan rentoa hengailua. No, pakko myöntää et se sokeriton loppui heikkona hetkenä jo 22 päivän jälkeen, mut sekin oli jo iso saavutus mulle! Tipaton tammikuu sen sijaan pysyi heittämällä tipattomana ja jatkuu edelleen ensi viikonlopun fasching bileisiin asti. Tänään mä pääsin leikkimään apuopettajaa, kun hostmama oli järjestänyt mut V:n luokan matkaan Messeturmiin valvojaksi. Sieltä näkyi melkeimpä koko frankfurtin skyline!

Joulun jälkeen mulla on mennyt täällä perheessä paremmin kuin ennen. Tytöt taisi huomata mun poissa ollessani, et on aika kiva et täällä on aina joku niiden kanssa leikkimässä. Sen jälkeen musta on tuntunut, että ne on tykännyt musta paljon enemmän kuin ennen ja välit ovat muutenkin läheisemmät! Tällä hetkellä kuitenkin mun tulevaisuus tässä perheessä näyttää vähän epävarmalta. Ei siksi että mulla ois mennyt sukset ristiin tai jotain muuta kamalaa olisi tapahtunut, vaan siksi, että perhen yksityisasioita sen enempää avaamatta mua ei välttämättä täällä kauaa enää tarvita. Tai no, tällä hetkellä ei ainakaan samoilla vastuualueilla/ajoilla kuin tähän asti. Mitään ei olla kuitenkaan vielä päätetty, vaan aika näyttää että miten tässä käy. Asioiden selkeytymiseen asti mulla onkin vähän rennompaa!

Au pair reality

Au pair, eli lastenhoitaja, isosisko, äiti, kokki, apukokki, siivooja, kodinhoitaja, assistentti, personal shopper, urheiluvalmentaja, taiteilija, opettaja, postinkantaja... Au pairin hommasta on monilla varmaan mielikuva, että se on päivät pitkät lasten kanssa leikkimistä ja kevyttä duunia ja loput ajasta tehdään kaikkea siistiä, viiletetään ympäri Eurooppaa matkustellessa tai biletetään. Silti au pairit jauhaa blogeissansa tai keskusteluissa ystävilleen rankasta elämästä, ja ompa siitä pari tuotantokautta televisio-ohjelmaakin tehty. Mikä siitä au pairin työstä sit tekee niin raskasta? 



Kulttuuri- ja tapaerot
Muutat johonkin ihan tuikituntemattomaan perheeseen, jonka tavat, kulttuuri ja kieli saattaa olla jotain ihan muuta, johon kotona on tottunut. Jos itse ei oo kyseisessä tilanteessa ikinä ollut, voi olla hankalaa edes kuvitella, miten vaikeaa sopeutuminen kaikkeen uuteen on. Väärinkäsityksiltä ei varmasti pääse välttymään, oli kommunikointikieli sitten mikä tahansa. Uuteen perheeseen muuttaessa on myös paljon uusia pikkuasioita, joita ennen muuttoa tuskin tulee ajatelleeksikaan. Mitä ruokaa syödään miltäkin lautaselta, mikä on kenenkin muki, miten sängyt pedataan, mitä lapset saa ostaa omalla rahalla.... Mäkin oon kuitenkin ollut täällä viisi kuukautta ja mulle tulee silloin tällöin edelleen vastaan uudenlaisia tilanteita, tai joku jokapäiväisistä rutiineista saattaa unohtua. Mulle esimerkiks tuuletus on ihan vieras käsite, avata nyt talvipakkasilla kaikki ikkunat sepposen selälleen ja päästetään kaikki lämmöt harakoille? Ei kävis kuuloonkaan Suomessa, mut täällä se kuuluu mun jokapäiväisiin hommiin.

Lapset
Lapset on lapsia eikä kiukutteluilta tai raivokohtauksilta varmasti pääse välttymään yhdessäkään perheessä. Yhtenä päivänä ne vihaa ja katsoo sua, kuin olisit syypää kaikkiin maailman sotiin ja ongelmiin, kun taas toisena et saa niitä susta irti, kun oot niin tykätty. Jos lapsiin saa muodostettua läheiset välit, tulee naurua, kivoja leikkejä, haleja ja pusuja vähintäänkin yhtä paljon kuin kiukutteluakin! 


Henkilökemiat
Tää on se pääpointti, joka ajaa suurimman osan au paireista joko vaihtamaan perhettä tai aikaistamaan kotiinpaluuta, nimittäin se, miten perheen vanhempien kanssa tulee juttuun. Ikinä en oo kuullut, et yksikään au pair ois vaihtanut perhettä sen takia, että lapset on kusipäitä. Voi olla, että vanhempien kanssa on erimielisyyksiä esimerkiksi työtunneista tai kotitöistä, tai ylipäätänsä koko ajatusmaailma on ihan erilainen. Siksi kannattaa perhettä valitessa keskustella kunnolla miten ja kuinka paljon on valmis työskentelemään ja ylipäätänsä millaiset asiat heille on tärkeitä. Ja vaikka se au pairin näkökulmasta saattaa tuntua yhtä kamalalta, kuin kampaajalle uusien hiusten moittiminen, niin ongelmien ilmetessä niistä parhaiten selvitään keskustelemalla. Valitettavasti joskus ajatusmaailmat saattaa poiketa toisistaan niin paljon, että asioita ei saa ratkaistua edes juttelemalla ja täytyy alkaa harkita muitakin vaihtoehtoja. 



Kieli
Kielimuuri ei varsinaisesti oo mulla täällä ongelma, sillä perheen äiti ja lapset puhuu Suomea, mut tiedän mun lyhyen kesävaihdon takia jotain siitäkin. Silloin mulla oli ajatuksena "oon vaan oma itseni niin kaikki menee hyvin". Joo-o, ihan hyvä ajatuksen tasolla, mut se onkin hankalampi homma kun ei osaa puhua kieltä. Mä kun oon normaalisti aika kova puhumaan, niin mulle oli hankala paikka kun yht äkkiä pitikin miettiä mitä sanoo ennen suunsa avaamista joka tosin on ihan suositeltavaakin joissain tilanteissa, ei ehtinytkään kommentoimaan väliin kaikkia asioita puhumattakaan läpän heittämisestä saksaksi. Tää on kyllä onneks semmonen asia, joka täysin vieraankielisessä ympäristössä lähtee korjautumaan hurjaa vauhtia, ja jo kuukauden jälkeen olin aika luottavainen mun saksan kanssa. Nykyään mua jopa vähän harmittaa se, et mulla on tosi vähän mahdollisuuksia puhua kunnolla saksaa vaikka täällä asunkin. Alunperin mulla ei itseasiassa ollut aikomustakaan mennä suomalaiseen perheeseen, mut jotenkin mä kuitenkin vaan ajauduin tänne :D Tulevaisuuden au pairit: jos siis haluutte oppia kielen oikeasti kunnolla, niin menkää rohkeasti vaan vieraankieliseen perheeseen! 

Au pairin arki
Nää edelläolevat asiat ei oikeastaan mulle oo aiheuttanut ollenkaan ongelmia, mulle nimittäin on ihan yks hailee, jos lapsi kiukuttelee korvan juuressa tai en ihan jokaista sanaa ymmärräkkään. Mä koen itselle eniten raskaaksi sen, et asun täällä "työpaikalla" ja vaikka vapaailta olisikin, niin en ikinä koe olevani täysin vapaalla kotona ollessani. Voi olla et tytöt hengaa mun huoneessa, alhaalta tulee soitto "voitko tulla auttamaan asiassa X, kun nyt satut kotona olemaan", tai sit perhe mekkaloi siellä keskenään ihan muuten vaan. Mulle on myös pikkuhiljaa alkanut avautumaan, miten yksinäistä tää au pairin homma on. Vaikka mulla on täällä ihan tarpeeksi kavereita, niin ne ei oo samalla tavalla arjessa mukana kuin erimerkiksi jos opiskelisi tai kävisi normaaleissa töissä. Ei mulla oo täällä mitään kolleegoja, vaan mä oon tän huushollin ainoa työntekijä ja näin ekstroverttina kyllä kaipaan kovasti sitä jokapäiväistä oman ikäistä seuraa. Toisaalta oon täällä kyllä myös oppinut nauttimaan omasta rauhasta ihan uudella tavalla ja raskaan päivän päätteeksi musta on ihana vaan lösähtää sänkyyn ja olla vaan hiljaa!



Koti-ikävä
Näiden kaikkien pikkujuttujen lisäksi, oot kaukana. Mäkin kuitenkin asun ekaa kertaa poissa kotoa, niin onhan se kieltämättä aika extremeä, et tää ensimmäinen kotoa pois muutto tapahtui tänne tuhansien kilometrien päähän, siihen verrattuna et oisin muuttanut vaikkapa Ouluun opiskelemaan, joka on siis sadan kilometrin päästä kotikaupungistani. Ja oma perhe on aina oma, ei puhettakaan, et mä täällä iltaisin änkeäisin sohvelle perheen vanhempien keskelle suklaalevyn kanssa kysymään "mitä katsotaan", tai pyörisin alusvaatteisillaan ympäri kämppää samalla tavalla kuin mä kotona teen. Oonkin jo aikaisemmin tehnyt postauksen asioista, joita ikävöin, joten siitä en ala enempää jauhamaan. Se ikävä vaan tulee aina puuskissa, ja pakko myöntää et mulla on sellainen vähän kyllä nyt päällä. Odotan jo jotenkin kovasti, et pääsen syömään joka päivä susupaloja ja viettämään kesää Suomeen! Toisaalta taas pelottaa miten vähän aikaa mulla on täällä jäljellä, koska tuntuu et en oo ehtinyt nähdä vielä mitään! Kuinkakohan kauas sitä pitäis kotoa lähteä, että tää kaukokaipuu hellittäis. Tytöööt, mihin seukkina reissataan?? 

Ja jos siellä nyt joku au pair uraa harkinnut kauhistuneena lukee tätä tekstiä ja on jo laittamassa suunitelmia uusiksi, niin sanotaan nyt tähän loppuun vielä, että hetkeäkään en oo katunut tänne lähtöä. Suosittelen kyllä ihan jokaiselle ottaa välillä tavalla tai toisella pikkuisen hajurakoa kaikkeen tuttuun ja turvalliseen!

Mites au pair kolleegani siellä ruudun toisella puolen, kuulostaako nää mun listaukset tutuilta? Entä jäikö mulla puuttumaan tästä asioita, jotka koette au pairin työssä jotenkin normaalia raskaammaksi? 

Loma kotimaassa

Moikka pitkästä aikaa! Mulla oli tarkoituksena tehdä Suomen puolelta vähän reaaliaikaisempaa postausta, mut loppujenlopuksi en halunnut käyttää mun lyhyttä lomaa koneella istumiseen. Mullahan ei lomalle ollut sen kummempia suunnitelmia kun rentoutua ja olla vaan, mut miten kävikään: juoksin koko ajan pää kolmantena jalkana ympäri Kemiä ja Lappia, jotta kerkeäisin tekemään mahdollisimman paljon ja näkemään kaikkia ihmisiä. Saija mulle vähän sarkastisesti tokaisikin "ylläri että sulle käy noin" koska tiedossahan se oli. Mun elämä nyt vaan tuppaa olemaan kaaosta vaikka mitä tekisi tai vaihtoehtoisesti makaan vaan kotona saamatta mitään järkevää aikaiseksi, joka johtaa vielä isompaan kaaokseen. Kaaoksesta huolimatta mulla jäi silti esimerkiksi sukulaiset ja pari kaveria näkemättä ja muitakin juttuja tekemättä, mut selvähän se on että ei lyhyen loman aikana kaikkeen ehdi.

Joka tapauksessa mulla oli Suomessa aivan ihanaa! Sunnuntai-iltana mä lensin Ouluun, jossa mua äiti ja Pete olikin jo vastassa. Mä olin viimeksi syönyt aamulla, joten mentiin keskustaan syömään ja vaihtamaan kuulumiset. Tän jälkeen mä pääsin pitkästä aikaa auton rattiin, kun ajeltiin Kemiin ja uuteen kotiin. Ja kodiltahan se heti tuntuikin, vaikka tavaroiden paikat mulla olikin hukassa. Mut eikö se niin ookkin että home is where your heart is. Äiti oli tehnyt mulle synttärikakun ja sen syömisen jälkeen mä karkasinkin jo moikkaamaan kamuja. Siinä hengaillessa olo olikin jo sellainen kuin missään en olisi ollutkaan!

Loman aikana mä kävin myös pikkuveljen joulujuhlissa, kampaajalla, tankotanssimassa, kasvohoidossa, viimehetken jouluostoksilla, saunassa, rajalla alennusmyynneissä shoppailemassa, useamman kaverin luona hengaamassa sekä dimaressa pitsalla. Jouluksi me ajeltiin Kittilään mummolaan, jossa lähinnä rentoiltiin ja syötiin sekä tietty jaettiin lahjat. Sain myös katsottua pari jaksoa hottiksia ja salkkareita, jotka ei täällä Saksan puolella näy. Muutamaa loskapäivää lukuunottamatta Lapin luonto pisti parastaan koko reissun ajan ja saatiin nauttia revontulista, pakkasesta, auringonlaskuista sekä kaamoksesta. 

Tapaninpäivänä ajeltiin takaisin kotiin, johon olin kutsunut parhaat kaverit juhlimaan mun synttäreitä, suomikodin tupareita ja kaikkia kissanristiäisiä mitkä Saksassa ollessani missasin. Pääideana oli kuitenkin vain saada koko porukka kasaan, joka ehkä about ensimmäistä kertaa ikinä jopa onnistui! Kuviakin räpsittiin yli sata, mut tällä kertaa vaan nää kaksi päätyi julkaisukelpoiseksi, hah. Mulla oli sairaan hauska ilta, varsinkin ennen baariin lähtöä kun oltiin kaikki vielä koolla!

Tiistaina mulla sitten koitti taas lähtö. Etukäteen mulla oli siitä tosi sekavat fiilikset: mitä jos en enää haluakkaan lähteä. No, loppujen lopuksi mun osalta se meni tosi iisisti, en tiputellut yhtäkään kyyneltä vaan marssin turvatarkastuksesta läpi hymyissä suin. Ja mikäpä siinä ois ikävää ollutkaan, justhan mä näin et Suomessa kaikki oli ennallaan ja tällä kertaa tiesin myös mitä Saksassa odottaa. Saksan kodissa en ehtinyt edes ovesta sisään, ennen kun mussa roikkui jo kolme iloista apinaa halailemassa ja kertomassa joululahjoistaan. Toin heille myös pienet paketit Suomesta, jotka kuulemma oli parhaat ikinä, koska niihin oli pukki osannut valita just lempparisuklaat. Vaikka noi kakrut on välillä aikamoisia riiviöitä, niin osaa ne olla aika ihaniakin!

19

Torstaina mulla oli synttärit, täytin 19 vuotta! Päivä alkoi siitä, kun kaksi nuorinta tyttöä marssi paketin kanssa mun huoneeseen "zum Geburtstag viel glück" laulaen ja malttamattomana odotti sen avaamista. Paketista kuoriutui leffaliput, joka oli kyllä ihan nappivalinta perheeltä köyhälle au pairille, jolla matkalaukussa hirveästi tilaa ylimääräiselle krääsälle ei ole! Mulla oli suunnitelmana mennä aamupäivästä kiertelemään kauppoja joululahjojen tai kivojen synttärivaatteiden toivossa, mut miten kävikään: mä nukuin siihen asti et pitikin alkaa jo hoitamaan muita juttuja.

Siinä sit ruokakaupan kassalla mulle tuli puhelu, jota en ois ikinä odottanut saavani. Tyttöjen koulussa oli pommiuhka, ja mun piti lähteä hakemaan keskimmäistä saman tien koulsta. Eipä siinä käynyt kertaakaan mielessä et mitä jos se räjähtää just kun oon koululla ja kuolen. Päälimmäisenä ajatuksena oli vaan polkea täysillä ja saada tyttö sieltä ulos mahdollisimman nopeasti. Poliiseja oli joka puolella, ja jokainen koulun ohi menevä auto tarkistettiin. Ehjänähän me sieltä loppujen lopuksi selvittiin ja pommi oli löydetty ennen räjähtämistä läheiseltä yliopistolta, mut kaikkeen sitä syntymäpäivänänsä joutuukin. Kotiin turvallisesti päästyäni aloin tajuamaan tilannetta ja laitella viestejä Suomeen. Loppu päivä kuitenkin jatkui ihan normaalisti vanhimman tanssitunnilla ja mun kielikurssilla.



Eilen myös ystävälläni Ellillä oli syntymäpäivät, joten oltiin kutsuttu läheisimpiä Saksa-kavereita ravintolaan syömään ja juomaan, josta sit halukkaat jatkettiin vielä iltaa. Sen ainaisin gibsonin sijaan päädyttiin tällä kertaa Batschkappiin, jossa sinne mennessämme oli joku livebändi esiintymässä. Meinattiin jo viiden minuutin jälkeen kääntyä takaisin, mutta onneks odotettiin bändin lopettavan. Bändin jälkeen alkoi nimittäin DJ soittamaan just sitä musaa mitä haluttiinkin kuulla ja meininki oli ainakin meillä ihan katossa. Paikka oli iso halli, joten oli tilaa reivata! Neljän kieppeillä väsymys alkoi painaa ja u-bahnin odottelu ja kotimatka oli sit kyllä aika tuskaa, mut ehkä se oli sen arvoista!

Tänään mä oon sit siivoillut mun huonetta ja pakkaillut, sillä huomenna mä suuntaan Suomeen! Oon oottanut tätä pitkään, mut nyt tuntuu jotenkin niin oudolta lähteä. Oon ollut kuitenkin niin kauan pois kotoa, että tuntuu ihan epätodelliselta lähteä sinne. Varsinkin, kun se kotikin on ihan uusi. Mut tänne blogin puolelle palaillaankin seuraavan kerran sit vasta suomen puolelta, bis dann!

Hillbeck & Soest

Taas kerran yks ihana viikonloppu takana! Tällä kertaa se tosin ei alkanut ongelmitta, sillä juostuani Hauptbahnhofilla tuhatta ja sataa ehtiäkseni bussiin mulle tuli viesti, että bussi on tunnin ja 20 minuuttia myöhässä. Ulkona sen reilu puolitoista tuntia värjöteltyäni bussi saapui ja lähti kohti Dortmundia. Matkassakin meni odotettua pidempään ja Dortmundissa jouduin taas kerran juoksemaan kovempaa kuin ikinä ennen ehtiäkseni oikeaan junaan. Onnekseni ehdin juuri ja juuri ja junan saavuttua perille mua olikin jo asemalla vastassa iloisesti hymyilevä Saija! Taas kerran tuntui niin epätodelliselta mut toisaalta myös luontevalta nähdä häntä täällä! Ajeltiin lyhyt ajomatka Saijan saksakotiin ja pienen juorutuokion jälkeen nukahdettiin.

Lauantaina heräiltiin rauhassa ja syötiin Saijan hostperheen kanssa aamupalaa. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun mä pääsin perinteiselle saksalaiselle aamupalalle kaikkine makkaroineen sekä nutella- ja marmeladileipineen! Olihan se herkkua, mut toisaalta mä tykkään itse edelleen enemmän tuoreista hedelmistä ja vähän kuiturikkaammista leivistä aamuisin. Aamupalan jälkeen laitoimme itsemme kuntoon ja lähdettiin ruokakauppaan hakemaan tortilla-aineksia. Tän jälkeen kokkailtiin, syötiin ja juoruttiin, tohon ateriaan saatiinkin kulutettua varmaan useampi tunti kun juttua riitti taas parin kuukauden kuulumisten edestä!





Ruuan jälkeen kerättiin kamat kasaan ja lähdettiin Hillbeckin kylän joulumarkkinoille. Sinne oli koko kylä kokoontunut juomaan glühweinia, kuuntelemaan musiikkia ja ennen kaikkea tapaamaan toisiaan. Vitsi että siellä oli ihana ja ainutlaatuinen tunnelma! Ihan erilaista Frankfurtin turistirysähässäkkään verrattuna. Meillä kävi myös hassu sattuma, sillä suomentaessani Saijalle erästä asiaa, kuultiin edessä olevan tytön sanovan "puhutteko te suomea?". Siinä hämmennyksissämme ei osattu vastata juuri muuta kuin "mitä hittoa?!" ja nauraa perään. Mistäpä oltais arvattu että just hän ois ollut Suomessa vuoden vaihdossa! Markkinoilla pari tuntia nuotion loisteessa istumisen, livemusiikin kuuntelun ja herkkujen syömisen jälkeen lähdettiin takaisin kohti Saijan kotia. Illalla mentiin vielä saunaan! Tuntui niin ihanalta ja rentouttavalta näin neljän kuukauden tauon jälkeen, mutta huomattiin myös meidän "saunakunnon" olevan ruosteessa.





Sunnuntaina aamu alkoi taas aamupalalla. Saksassa vietettiin myös Nikolauksenpäivää, joten päästiin näkemään myös siihen kuuluvat rutiinit! Tapanahan on siis, että Nikolaus käy yön aikana tuomassa ulos jätettyihin kenkiin pienet paketit. Oli ihana katsoa lasten riemua ja yllätyksekseni oli myös mulle ilmestynyt pieni paketti!

Tämän jälkeen laitettiin itsemme valmiiksi, otettiin auto alle ja suunnattiin kohti Soestia ja joulumarkkinoita. En ollut kyseisestä paikasta ennemmin kuullutkaan, mut täytyy sanoa et se osottautui tähän mennessä kyllä yhdeksi kauneimmista Saksan kaupungeista missä oon käynyt! Pieni ja idyllinen. Joulumarkkinoille löydettyämme ensimmäisenä bongattiin Suomen lippu kojusta, jossa myytiin suomalaista hunajaa. Siellä oli kaiken lisäksi vielä mukava suomalainen myyjä, jonka kanssa vaihdeltiin kuulumiset (kyllä, täällä kaikki suomalaiset vaihtaa kuulumisia tavatessaan, vaikka eivät olisi ikinä ennen nähneetkään) ja joka antoi meille pienet itsenäisyyspäivä alennukset! Seuraavaks bongattiin koju jossa myytiin "original finnischer flammlachs" eli suomalaista savulohta. Suolainen hinta siitä saatiin maksaa, mut halleluuja että se maistui hyvälle! Ihanaa löytää suomijuttuja täältä ihan sattumalta ja varsinkin just itsenäisyyspäivänä! Maisteltiin kyllä kiitettävästi myös saksalaisia herkkuja ja ihmeteltiin markkinoiden menoja. Pimeän tultua lähdettiin taas ajelemaan Hillbeckiä päin, josta mun pitikin pian jatkaa matkaa Dortmundiin ja siitä Frankfurttiin.

Oli ihanaa päästä viettämään rentoa ja aikataulutonta viikonloppua uusiin maalaismaisemiin ja hyvän ystävän seuraan. Pääsin kunnolla latailemaan taas akkuja ja tunteitakin tuli vuodatettua puolin ja toisin. On ihan mieletön rikkaus, et uusien ystävien lisäksi mulla on ihan parin tunnin matkan päässä kaveri kotipuolesta, jonka kanssa tiedetään tismalleen millaista toisen sekä saksa- että suomielämä on!

Joulukuun ensimmäinen

Moikkamoi! Mun elämässä ei viikolla tapahdu kamalasti mitään töiden lisäksi, joten näköjään tää blogi painottuu lähinnä viikonloppujen tapahtumiin, heh. Perjantaina mulla oli vaikka mitä suunnitelmia, mut muuttujien sattuessa päädyin jäämään kotiin, syömään lättyjä perheen kanssa ja treenailemaan modern dancea meidän vanhimman kanssa. Lauantaina täällä oli sitten synttäribileet, joten mä päätin että en jää vapaa-aamunani kuuntelemaan sitä huutoa ja painuin keskustaan. Näin samalla Meriä, jonka kanssa käytiin kiertelemässä joulumarkkinoita. Ei kyllä ollut mun mieleeni ainakaan näin lauantai-iltapäivästä, kun jengiä oli niin paljon et ite markkinoista ei meinannut nähdä juuri mitään. Ehkä ne pitää tsekata uudestaan vielä jonain arkipäivänä! Illalla mulla oli sit babysittingiä, jonka jälkeen lähdin pikapikaa kaupunkiin tapaamaan unkarilaista Dalmaa. Oltiin bongattu netistä ERASMUS-partyt, jossa me sit viihdyttiinkin aamun pikkutunneille asti!

Tuntuu ehkä maailman oudoimmalta, että nyt on joulukuu. Lapintyttönä on niin tottunut siihen, että aurinkoa ei paljoo marras-joulukuun aikana näy ja lumetkin alkaa jo pysyä maassa, mut täällä sen sijaan on valoisaa pitkälle iltapäivään ja lunta on tullut vaan kahdesti eikä silloinkaan maahan asti.  Mut sitkun se aurinko laskee, niin on taas ihan kunnolla pimeää kun ei sitä luntakaan oo valaisemassa. Toi takki joka näissäkin kuvissa näkyy, on se takki jota mulla Suomessa oli tapana käyttää vasta niillä pakkasilla, kun lumi narskuu jalkojen alla. Täällä ei edes oo ollut vielä pakkasta ja toi on ollut mulla käytössä jo useamman viikon? Ja tiedättekö muuten mitä! Tää joulukuun alkaminen tarkoittaa myös sitä, että mun suomilomaan on alle 20 päivää aikaa. Kyllä täällä aletaankin jo kovasti olla loman tarpeessa, puhumattakaan, kaiken tutun ja turvallisen keskellä olemisesta tai omassa sängyssä nukkumisesta. Vitsi mä oon innoissani!

Mikä on muuttunut?

Mun aupair ajan puoliväli alkaa häämöttää jo alle kuukauden päästä. Sanotaan, että ulkomailla asuminen on tosi iso muutos ja kasvun paikka, joten mä ajattelin nyt tulla raapustamaan pientä väliraporttia aiheesta, mikä mussa ja mun elämässä on muuttunut. Samanmoisen postauksen sais varmaan arkipäiväisemmistäkin asioista, mut jätetään se toiseen kertaan tällä kertaa.

Koti
Suomessa mun arki pyöri kodin ulkopuolella: aamuisin lähdin kouluun tai töihin, jonka jälkeen mulla oli joko treenien vetämistä, ryhmäliikuntatunteja tai tankotanssia oikeastaan joka päivä. Sen jälkeen lösähdin usein joko jonkun kaverin, silloisen poikaystävän tai ihan vaan kodin sohvalle rentoutumaan. Koti (ja kavereiden kodit) oli siis se paikka, jossa sain unohtaa kaikki arjen kiireet ja olla vaan rauhassa. Tietty sielläkin joskus oli jotain kotitöitä, kouluhommia tai ruuanlaittoa hoidettavana, mut täytyy sanoa et niiden hoitamisessa taisin olla aika laiska. Täällä Saksassa sen sijaan mun arki ja työt pyörii kodin ympärillä. Myöskin suurin osa mun kavereista on au paireja, joten heidänkään koteihin harvoin pääsee arkea karkuun. Monesti onkin siis niin, että kun mun "työvuoro" loppuu, lähden mä saman tien pois kotoa tai painun omaan huoneeseeni, sillä muuten musta tuntuu että oon edelleen töissä. Kodin merkitys arjessa on siis muuttunut.

Näkymä ikkunasta Suomessa

Näkymä ikkunasta Saksassa

Arki
Suomessa mun arki pyöri mun ympärillä: mun koulu, mun harrastukset, mun kaverit ja mun perhe... Mun ei tarvinut huolehtia muusta, kuin siitä et kerkeen omiin menoihini, mun omat tavarat ei loju pitkin kämppää ja et en itse kuole nälkään. Täällä sen sijaan arki pyörii lasten ympärillä ja mä oon aika pitkälti se, joka sitä arkea pyörittää. Mä hoidan lapset harrastuksiin ajoissa ja mukaan niille kaiken tarvittavan, mä hoidan niille ruuat kaappiin, mä kävelen päivät pitkät niiden perässä siivoillen niiden sotkuja, mä varmistan et niillä on läksyt tehty ja että niillä ei tule nälkä iltapäivällä. Huh, kuulostan ihan mun äidiltä pari vuotta takaperin. Au pairiutta verrataankin monesti vanhemmuuteen tai isosiskona olemiseen. Tästä sentään saa pientä taskurahaa ja ennen kaikkea vapaapäiviä!

Liikunta
Suomessa oon harrastanut kilpaurheilua pienestä asti ja sen loputtua liikunta vaihtui kuntosaliin, ryhmäliikuntatunteihin, lenkkeilyyn ja tankotanssiin ja välillä valmennushommissa tein itse lasten mukana saman treenin. Treenasin aina sillä tavalla mikä milloinkin tuntui mukavalta ja omalta jutulta ja nää meni vähän kausittain. Viimeisimmän vuoden aikana on tullut urheiltua noin kolme kertaa viikossa, mut tänne tullessa mun urheilut putosi lähes nollaan. Ainakaan ensimmäisen kuukauden aikana en liikuttanut evääni mihinkään suuntaan, juurikin sen takia, et sen mun tänhetkisen "oman jutun" eli tankotanssin treenaaminen on täällä niin kallista. Sen lisäks oon tosi huono treenaamaan itsekseni, joten mun ainoiksi urheiluiksi siis on jäänyt mun tosi epäsäännölliset juoksulenkit ja lasten kanssa jumppailut. Nyt oon saanut tosin itseäni sen verran niskasta kiinni, et oon pari kertaa lyhyen ajan sisällä saanut raahattua itseni lenkkipolulle, oon käynyt yhdellä tanssikoululla testaamassa tankoilua ja seuraavaan oon ottanut jo yhteyttä. Mulla on nimittäin mennyt hermo tähän laiskotteluun ja siitä johtuvaan huonoon oloon ja kuntoon, puhumattakaan lisääntyvästä selluliitin määrästä. All in all: ennen urheilin, nyt en, mut pikkuhiljaa yritän palata entiseen!


Liikuntaa Suomessa // Ei liikuntaa Saksassa

Ruoka
Mähän oon täällä puoliks suomalaisessa perheessä, joten meillä syödään aika paljon ihan suomalaista perusruokaa. Suomessa meillä tosin on ollut lähes joka ruualla lihaa ja salaatti erikseen, kun taas täällä syödään lihaa vaan kerran tai kaksi viikossa ja kasvikset on siellä ruuan seassa. Meillä kotikotona syödään päivällinen neljän kieppeillä, kun täällä taas vasta seitsemältä. Suomessa söin herkkuja lähinnä suklaata kerran viikossa pikkuisen isomman määrän, täällä taas oon lipsahtanut syömään pienempiä herkkuja useammin, pahimpina kausina melkein joka päivä.

Kieli
En tiedä miten voin ees verrata mun kielen käyttöä siihen mitä se oli Suomessa, sillä enhän mä mitään vieraita kieliä käyttänyt. Sekä mun saksa että englanti on lähtenyt kyllä parantumaan hurjasti, mut ei oo tullut sellaista läpimurtoa. Ymmärrän yleensä kuitenkin oikeastaan kaiken, mitä mulle saksaksi sanotaan, mut muiden, varsinkin natiivien keskustelua on vaikea seurata tai varsinkaan kommentoida väliin mitään ja osallistua keskusteluun. Välillä oon myös vähän arka puhumaan tai saamaan sanaa suustani. Muutaman viinilasin jälkeen tosin puhun saksaa täydellisesti, ainakin omasta mielestäni. Jopa mun suomen kieli on muuttunut: täällä lähes kaikki muut suomalaiset on etelämmästä kotoisin, joten mulle on lähtenyt tarttumaan heidän puhetyylinsä enkä puhu enää niin "levveesti" Kemin murteella vaan nykyään jo aika neutraalisti. Tosin edelleen tulee vastaan sanoja, jotka aiheuttaa muissa hämmennystä ja kysymysmerkkejä. Onneks täällä sentään on Meri ja parinsadan kilometrin päässä Saija joiden kanssa puhutaan samaa suomea! :D Huippua on se, et voin kälättää kovaan ääneen suomityttöjen kanssa, puhelimessa tai whatsappin äänitteissä suomea, ilman et julkisilla paikoilla kukaan ymmärtää sitä!


Minä ja Saija Suomessa

Minä ja Saija Saksassa

Vapaa-aika

Kuten jo kerroin, Suomessa harrastusten jälkeen vapaa-ajalla oli helppo tavata kavereita ja useimmiten saatettiin vaan kerääntyä jonkun kotiin ja ihan olla vaan, tai vaikkapa ajella ympäri Kemiä. Ei tarvittu mitään erikoisia suunnitelmia, tosin harvemmin sit päädyttiin tekemäänkään mitään erikoisempaa. Viikonloppuisin mentiin jonkun luo aloittelemaan ja käytiin juhlimassa. Täällä sen sijaan harvalla au pairilla ainakaan on sitä omaa kämppää, jonne vois päivän päätteeksi pyytää kaverit bailaamaan, katsomaan leffaa, kokkailemaan tai ihan vaan olemaan. Myös etäisyydet on ainakin ajallisesti pidempiä koska pitää kulkea julkisilla. Siks monet kavereiden tapaamiset täytyy sopia hyvissä ajoin etukäteen, ja yleensä tavataan jossain keskustassa kahvikupin, drinkin tai ruuan äärellä. Myös clubeille mentäessä aloittelut joutuu joskus hoitamaan pussiviinillä jossain ulkona tai vaihtoehtoisesti pubeissa. Siks tää rahanmeno täällä on ihan älytöntä! Ikävä on niitä aikoja, kun monet puhelut meni suurinpiirtein näin: "Missä oot? Ai no hyvä, oon sun alaovella suklaalevyn kanssa!"


Vapaa-ajan viettoa Suomessa // Vapaa-ajan viettoa Saksassa

Ihmiset
Kemissä tulee joku tuttu vastaan joka kerta kun astut ovesta ulos, mut vaikka täällä Saksassa oonkin "isossa maailmassa" niin saattaa täälläkin keskustassa kävellä tuttuja vastaan ja julkisissa näkyä samoja naamoja useampaan kertaan.

Suomessa hengattiin vapaa-ajalla lähes aina vaan sillä omalla porukalla. Täällä sen sijaan on ihan normaalia, että jengiin saattaa liittyä joku entuudestaan ihan tuntematonkin tyyppi. Lähdin esimerkiks Amsterdamiin kuuden hengen porukassa, josta entuudestaan tunsin vaan kaksi ja vitsi miten hyvä reissu olikaan!

Kemissä kaikki tuntee toisensa tai vähintäänkin jonkun kaverin tai sukulaisen. Ennen pidin sitä huonona juttuna, mut eihän se oo ollenkaan hassumpaa että vaikkapa baarista tunnet muitakin kuin oman porukkasi. Täällä kaikki ihmiset on sellaisia, jotka oon tuntenut maksimissaan kolme kuukautta mut silti oon saanut täältä paljon kavereita, jopa ystäviä ihan ympäri maailmaa. On tosi priceless päästä tutustumaan ihmisiin ihan puhtaalta pöydältä ilman ennakko-odotuksia! Suomessa oon tuntenut kaikki mun lähimmät ystävät vähintään kolme vuotta, vanhimmat on roikkuneet matkassa ihan tarhaikäisestä tai uimakouluajoista asti. Oon tosi onnellinen siitä, et oon saanut hyvin pidettyä yhteyksiä aikalailla kaikkiin ystäviini, perheeseeni ja jopa tuttuihin Suomessa ja kaikkien kanssa tuleekin viestiteltyä suurinpiirtein yhtä paljon kuin Suomessa ollessani, ellei enemmänkin! Ihanaa on ollut myös huomata, miten läheiset Suomessa jaksaa kuunnella myös mun au pair ongelmia, vaikka heille varmasti monet asiat tuntuu tosi vieraalta. Myös nää Saksan päässä olevat kamut on tulleet tosi tärkeiksi ja whatsapp käy päivittäin kuumana milloin mistäkin aiheesta. On hyvä, että myös täällä päässä on tukiverkosto, joka tietää prikulleen millaisia tunteita ja asioita käyt läpi. Ehkä se onkin yksi syy, miksi kaikkien uusienkin ihmisten kanssa tuntuu klikkaavan saman tien!


Kavereita Suomessa // Kavereita Saksassa

Minä
Suomessa mulla on aina ollut vähän hälläväliä asenne, oon ollut vähän huolimaton ja hajamielinen eikä asiat oo ollu mulle ihan niin justiinsa. Stressi ja v*tutus oli mulle ihan tuntemattomia käsitteitä. Se on ollut just se piirre, jota itsessäni oon varsinkin viimevuosina eniten vihannut, sillä se on hidastanut mua saamaan asioita aikaseksi tai ottamaan niitä tarpeeks vakavasti. Täällä mulla lähti karsiutumaan tää asenne: halusin olla täydellinen ja tehdä kaikki just niinkun piti. Sen seurauksena virheet alkoi tuntumaan isommilta kuin ne olivatkaan ja niistä aiemmin mulle tuntemattomista käsitteistä tuli arkipäivää. Mulla meni hetki ennen kun edes tiedostin tätä, mut sen jälkeen tajusin, et toi hälläväliä-asenne ei oo heikkous, vaan selviytymiskeino. Sen avulla mä oon tähänkin asti selvinnyt välillä tosi hektisestä ja raskaastakin arjesta selväjärkisenä, joten miks mun pitäis päästä siitä eroon? Voin hoitaa hommat kunnialla myös ilman, et jatkuvasti stressaan onko kaikki tehty just oikein. Jos ei, niin mä korjaan asian ja sillä selvä!

Otan nykyään ehkä vähän enemmän vastuuta asioista, sekä arvostus kaikkea kotona olevaa eli ihmisiä, tapoja, ruokia, jopa omia tavaroita kohtaan on noussut. Oon kuitenkin omasta mielestäni edelleen aikalailla prikulleen sama Alina joka kolme kuukautta sitten lähti Suomesta, vaikka kaikki mun ympärillä onkin muuttunut. En oo siis huomannut itsessäni mitään sitä paljon puhuttua ja peräänkuulutettua henkistä kasvua, fyysistä kyllä sit senkin edestä. Mitä se edes oikeastaan on? Ehkä pystyn kirjoittamaan siitä lisää viiden kuukauden päästä, kun mun au pair aika alkaa olla ohi, tai ehkä se on sellainen juttu, jota ei itse huomaa. Tai ehkä se yksikertaisesti on vaan sen tiedostaminen, että eipä tässä vielä ihan valmis paketti ollakkaan!


Minä Suomessa // Minä Saksassa